jos ruokkisit minussa sitä,
mitä en osaa sanoiksi pukea,
mikä kytee mieleni sisällä
ja joskus pirskahtelee
mutta aina silloin,
kun kukaan ei kuule

jos kannattelisit silloin,
kun taisteluni tuulimyllyjä vastaan
käy liian raskaaksi,
mutta luovuttaa ei voi, ei saa,
koska mitä silloin jäisi jäljelle
paitsi arvottomuus
ja suru ja tuska
toisen tulevaisuudesta

jos olisit turva,
tuulteni tyynnyttäjä
silti sellainen,
joka ei tuulta pelkää
eikä siihen tartu

ehkä silloin minä
voisin olla se, joka kantaa,
kun keväthanget upottavat

paremmin kuin kukaan muu

ja he pyrkivät taivaisiin saakka,
koska mikään ei riittänyt,
eikä ollut enää pyhää

he ruhjoivat ja runnoivat äiti maan
mustelmille,
joiden paranemista eivät enää olisi näkemässä,
sillä maa olisi järisevä
ja palauttava heidät sille paikalle
mille he kuuluivat
nöyräksi osaksi
kokonaisuuteen,
joka ei heille yksin kuulu,
eikä koskaan kuulunut,
vaikka toisin väitettiin

Tyyneyden äärellä olen pakotettu pysähtymään
Kuka minä olinkaan?
Ja ennen kaikkea

    kuka sinä olet?

En saa selvää, olen kai
tottunut lukemaan vääriä kieliä
- siis niitä,
joita kuullaan

Pidän itsestäni siinä
hiljaisen haasteen äärellä,
vaikka voisin kai
olla mystisempi, viehättävämpi itsekin

Mutta mie olen mikä olen
ja niin sinäkin
yhden yön
ja aamunkin

kunnes jatkat matkaasi sinne, minne kuulut,
entistesi maille
ja mie jään analysoimaan yhteiskunnallisia rakenteita
vaikka sanoit talven tulevan huomenna

kenen kuva minä olen
kuka on raamini rakentanut

kenen katseesta peilaan itseäni ja sitä
mitä olen tai pitäisi olla

miksi pitäisi?
kuka käskee?

enhän minä ole niin kuin nuo muut
enhän
osaanhan asioita, joita minun ei kuuluisi
eikä minua tarvitse auttaa, enhän minä ole heikko
vaan vahva
kuten sinäkin
joka katsot
mutta et kuuntele

mitä se on, mitä minä en ole
pehmeä
tunteellinen
heikko
naiivi
mitä näitä nyt on
höpötyksiä
ei oikeita asioita

todistuksen taakka harteillani
vaikka todistaa ei tarvitse
tai ei pitäisi tarvita
vaikka tarvitsee
sillä maailma ei ole meidän
vaan ihmisten

siis miesten.

Minua ei kuule kukaan

ja silti kaikki

metsänpeitossa piilevät

Minua ei näe kukaan

ja silti kaikki

mättäillä, lehvissä hiipivät

Ja minä vuodatan ulos sen,

mitä muualla en uskalla,

eikä kukaan minulle vastaa,

ei lohduta, ei iloani jaa

ja silti kaikki

metsänpeitossa piilevät
kanssani mättäillä hiipivät

Varkain on minut viety

mukavuusalueeltani pois,

metsän varjoista kiskaistu

keskelle kirkkainta auringonpaistetta,

jonka edessä ei saata piilotella mitään

Siinä, Auringon loisteessa minä seison

ilkialastomana,

jokainen soluni täynnä lämpöä

ennen tuntematonta,

varjot enää varpaissani, niskassani

ja korvieni takana

Silmiäni siristellen minä sopeudun,

vaihdan varjoni valoon

ja uskallan luottaa lämmön ehtymättömyyteen,

jonka muistakin näen hohtavan

sillä niin on sanottu,

ettei Aurinko minun elinaikanani sammu

Minä luotan valoon,

joka ei kaamoksen pimeimpinäkään tunteina

ole poissa

Sinä olet se,

minun Aurinkoni

Havinaa sälekaihdinten /
mut henkiin sä jäät /
ja musiikki tyynnyttää /
mistään muusta mä varma voi olla en

Sä tieni helpoksi kulkea teet /
eikä lakkaa kummat kuulumasta /
teeret järvellä satapäin /
mutta rankkasateet ovat lakanneet

Ilotulitteet tuodaan Kiinasta /
ja vauvojen määrä on pudonnut /
mutta miksi sinun on oltava sydäntensärkijä /
joka on lintuja seurannut jo valovuosia / ?

Ne on käyneet kai täällä aina /
vaikka liikaa unohdan, ihmeitä en milloinkaan /
turha on äitien sankaripoikia neuvoa

Joskus joutuu jokainen
matkan tekemään