Harmaa iltahämärä imee maailmasta värit
vesipisaroiden putoillessa pehmeästi lehdeltä toiselle,
eikä arktista hiljaisuutta,
jossa kerran asuin,
enää ole.

Haluaisin miehen.
Sellaisen kultaisen,
lempeän, vähän hiljaisen,
vakaan, rauhallisen.
Sellaisen,
joka talon rakentaa ja
jonka lämpimään syliin
voisin paeta pahaa maailmaa
ja ehkä joskus
antaa jonkun pikkuisen.

Ja samalla

haluaisin miehen.
Sellaisen eksoottisen,
kiehtovan, yllätyksellisen,
arvaamattoman, mystisen.
Sellaisen,
joka laittaa teltan joenvarteen,
kesäyössä soittaa kitaraa.
Sellaisen, jota kahlita ei saa
ja jolle huomisen murheita
ei ole olemassakaan.

Varattu on sinut
minulta pois.
Käteni sidotut
moraalikoodein,
jotka suuni
tukkivat.

Joinain hiljaisina hetkinä
kaipaan sinua salaa
ja hetken
minä olen itselleni sinä.