Kullankeltaista merta katsellen,
keveässä tuulenvireessä huojuvaa viljaa
päivän mentyä mailleen,
sen jäljiltä jääneessä valossa

Muokkaamaansa maata,
hoivaamaansa, hellimäänsä ihaillen
hän tuntee tyyneyden sisällään, ylpeyden
vain hallayöt vaihtaisi pois,
ei muuta

Vain hallayöt,
ei muuta

Sille suoraselkäiselle, puiselle tuolille olisin istunut
kuin valtaistuimelle,
katsellut yli tyynen lammen,
läpi sen heijastavan pinnan,
joka toisia maailmoja kätkee

Olisin sommitellut säkeitä säröttömiä sellaisena hetkenä,
jona sääsketkin ovat vaienneet
lintuin kuoron tieltä,
jona koko muu maailma uinuu,
paitsi minä, linnut ja kesäyön valo

Mutta muistin rannassa istuneen miehen,
joka kielin vierain runoja luo
ja jonka hyräilyn joskus kuulin
yläkerrasta lattian läpi

Hänelle oli säkeet suotu
ja minulle saunan lämmitys,
sillä nämä käsivarret
vettä ovat tottuneet kantamaan

Maalasit iholleni vuoret,
jotka halusit valloittaa
Mieleeni maalasit maiseman,
joka sisäisen myrskyni rauhoittaa
Katsoit läpi kyynelteni
mustasta möykystä virranneitten
Tunsit huoleni, suruni
seurana unelmien ja haaveitten
Koskit kehoani, varttani
sen jokaista kohtaa rakastaen
Annoit minulle voimaa,
siitä kiitän, koskaan unohda en

Silti en kanssasi kulkea saata
en vierelläs aamunkoitteessa maata,
en vaikka tahtoni on luja

Me olimme umpikuja

On tultava nähdyksi
ja nähtävä

On saatava rakastaa,
tarttua ja jouduttava luopumaan

On hengitettävä
ja annettava tilaa hengittää,
muttei käännettävä selkää

On saatava koskea ja tuntea
sormista säteilevä väreily
kehon joka kolkassa

On sanottava se, minkä kuulluksi
on tultava ja nieltävä ne,
jotka satuttavat turhaan

On saatava löytää itsensä
ja kadottaa kellonsa,
velvollisuutensa
ja itsensä

löytääkseen olemisen riemun
yhä uudelleen

Sisällämme tyhjyys
ääretön, mahtava,
hiljaisuutta kaikuva

Ei, ei se kolkko ja kylmä,
johon yksinäisnä vajoamme
eikä se pohjaton kuilu,
josta surumme on kaikuva,
vaan se, josta kaikki on osa,
joka on elämä, joka on rakkaus
ja kaikki olemassa oleva,
josta henkemme kumpuaa ja jota vasten
maalaamme mielemme maailman

Joku oli menettänyt uskonsa kaikkeen hyvään tässä maailmassa, kerrottiin lehdessä tänään. Surin hänen kohtaloaan ja surin sitä, että moinen on mahdollista. Istuessani sillä keittiön kirkkaankeltaisella tuolilla, jonka jaloista yksi oli kolhiintunut melko pahasti jo pari vuosikymmentä sitten ja katsoessani sisäpihalla leikkiviä lapsia en voinut olla hymyilemättä. Ahkerasti paistava aikainen aurinko paljasti, että ikkunatkin pitäisi pestä, mutta kohautan hartioitani ja siirrän ikävän toimituksen myöhemmälle. Niin kauan kuin päivänvalo pääsee sisään, on hyvä.

Myös hänen varpaansa olivat tunteneet kylmän veden,

joka väräjää heidän allaan.

Molemmat tiesivät, mitä pitäisi sanoa ja silti,

ei kumpikaan.

Tuulen puista riuhtomat lehdet olivat muuttuneet ruskeiksi

ja kasaantuneet rantaan

muistuttamaan, ettei järvivesi ole enää yhtä lämmintä, kuin silloin,

kun maailma hengitti vielä iloa.

Toisen villapaita tuoksui niin hyvältä, että toisen

teki mieli tarttua kiinni ja jäädä siihen

kunnes kevät taas herättäisi.

Hän tiesi, ettei voisi

ja tunsi pistoksen rinnassaan.