Minua ympäröivät pimeys ja lähestyvä pakkanen
En uskonut satuttaneeni,
enkä unohtanut kättesi lämpöä, joka hehkui sydämestäsi saakka
En unohtanut luottamusta,
enkä silmistä heijastuvan sielun vakavuutta
Epävarmuuttanikaan en unohtanut, enkä ahdistusta,
en pelkoani, joka lienee käyneen toteen:

Olen tullut siksi, jota sinä et välitä muistaa

Nyt varpaitani paleltaa ja pimeydestä minua katsovat
vain kuoppiinsa kuivaneet silmät,
jotka joskus ovat
metsien sisimpiä katselleet

Joskus ilma on kirkas ja kuulas
ja kova ja kaikuva,
kantava lauluni taivaisiin

Tanssien, laulaen,
luontooni taipuen
tuntisin vapauden
kun muuta kaipaa en

Joskus ilma on pimeä, pehmeä,
märkä ja imevä
kaiken sen äänen, mikä minusta kuuluu

Itkien, huutaen,
luontooni taipuen
tuntisin tyhjyyden,
kalvavan kaipauksen

Joskus henkeni on kirkas ja kuulas
ja hurskas ja laulava,
laulunsa kaikuva taivaisiin

Joskus henkeni on pimeä, synkkä
ja kolkko ja imevä
kaiken sen ilon mikä elosta soi

Miksi on ihmisen oltava
niin kaihoisa ja kurja,
lemmenkaipuuta kantava,
halussaan hurja, sellainen,
että mielensä tekevi, aivonsa ajattelevi
toisesta vain sitä,
miltä tämä peiton alla tuntuisi,
ei antaisi häiritä,
vaikka koko maailma kuulisi

Mutta vain siksi hetkeksi,
siksi huumaavaksi, lyhyeksi hetkeksi
sallii itsensä toiselle antautua,
antaen halunsa huomenna unohtua,
rauhassa kasvaa, vahvistua
ja taas seuraavaan ihmiseen purkautua

Siitä nuoresta miehestä näki, että hän oli tosissaan. Yökerhon hämäryydestä huolimatta saattoi erottaa silmissä tavallisesti liekin lailla lepattavan pilkkeen nyt tyyntyneen, hellittäneen leikkinsä. Naururyppyjä vuosien saatossa syvemmäksi uurtava kujeileva hymy katosi jättäen suupielet vain vienosti koholle. Vakavuuden seuralaisena kasvoilla vieraili tyyneys. Ne näin, enkä voinut uskoa muuta kuin hänen sanansa:

"Son niin hyä tyär, siitä ko vain sais vaimon itelle."