Katulamppujen valaisema lumisade,
myöhäiskeväinen, ei-toivottu,
kehystää kaipaustani yksinäisen unettomassa yössä,
jossa hiutaleita ripsissäni, rinnallani,
seison tuijottaen loittonevia punaisia valoja
välittämättä siitä, minne ne ovat menossa,
sillä enhän omasta määränpäästänikään tiedä,
tai suunnasta.
Mutta sen tiedän, ettei matkantekomme lakkaa,
vaikka kehomme kahlitsisimme aloilleen,
sillä mielemme on jatkuvassa liikkeessä,
sielumme matkalla, jonka suuntaa
saattaa joskus vain arvailla.

Autojen mentyä ei jäljelle jää ääntä,
sillä minä en puhu
ja lumikin on aina vaiti,
vaikka sen silloin tällöin soisikin sanovan
oikean suunnan tai lohdun sanan.
Mutta vaiti on ja hiutaleetkin hukkuvat viimeisiin pimeisiin öihin siellä,
mihin katuvalojen keltainen hohka ei yllä, siellä,
missä yksinäisyyskin katoaa ja vain pimeyden kaikkivoipaisuus
jää jäljelle.