Lumisina päivinä, joina
ympäröivien vuorten piirteet piiloutuvat usvaan
maailma kutistuu
ja unohtaminen on helppoa.

Minulta puuttuvat vain kynttilät.

Sitä vaaleanpunaista hellyyttä, jolle en uskalla antautua,

saan ihailla saavuttamattomien vuorten rinteillä,

veitsen kääntyessä haavassaan.

Näinä pimeinä iltoina, joina
tuulikin on vaiennut
revontulia vartomaan
muistan aamua,
jona silitit päätäni
ja syvät silmäsi
hukkuivat omiini.

Muistan kuinka sisälläni kupli,
enkä olisi suonut minkään liikahtavan.

Silmäsi kostuivat
ja sanoit:
matka on pitkä.
En halunnut ajatella sitä silloin,
enkä silloinkaan,
kun pimeässä makasimme rannalla.
Peiton alla lämmitit
kehoani meriveden kylmäämää,
sen muistan.
Muistan myös viimeisen halauksen,
ehkä hieman kiusallisen,
enkä vieläkään ymmärrä
mihin lämpö katosi.

Matka on pitkä
ja tänä pimeänä iltana, jona
tuulikin on vaiennut
revontulia vartomaan,
minä itken ikävästä
ensimmäistä kertaa.

Kauneus on sitä,
kun aamuauringossa
avaa unihiekkaiset silmänsä
ja niiden kautta
näyttää sielunsa toiselle.