maa on läsnä

ja tuoksuu hänessä

hän on maa 

vakaa, turvallinen,

syvä ja täynnä kätköjä

onkaloita ja juurien verkosto

ravinteita ja kuhisevaa elämää

voimassaan hän muistuttaa minua omasta maastani

sammalista sylissäni 

kukkaloistosta hymyni kaarilla

ja herkästi purkautuvasta

kuumasta magmasta ytimissä

 Sinä suhiset tuulena korvani takana
ja niskassa,
kun joku vieras viehkeästi hymyilee,
sinä säilyt.

Sinun selkääsi painan kasvoni kaikkina iltoina,
vaikka kaukana olisitkin
tai lähellä,
sinä säilyt.

Sinun äänelläsi kuulen kauneimmat laulut,
toistenkin laulamat.
Runoissa ja rakkauslauluissa
sinä säilyt.

Sinun silmäsi katsovat minua
omien luomieni alta.
Minä hymyilen
ja sinä säilyt.

Olit siinä tai et,
sinä säilyt.

Miten olisinkaan voinut kuvitella sellaista, mitä en tiennyt minulta puuttuvan, ennen kuin löysin sinut?

Miten kuvailla jotain, jolle ei löydy sanoja, sillä mikään adjektiivi ei ole riittävän kaunis, eikä mikään verbi yhtä voimakas kuin se, joka minut on vallannut?

Vaikka minä olen minuna hyvä ja täysi, kaunis, kiitettävä ja kokonainen, niin sinä olet se, joka tekee minusta enemmän, sillä sinulle haluan olla niin kokonaan, kuin ihminen toiselle voi.

Kun sanoja jään vaille, päästän kyynelet ulos, tai laulun. Sävelen, joka jostain tulee, eikä koskaan pääse paperille.

 Minä löysin sinut,
Pyhä.

Kiireisten kulkuväylältä käännyin
ja löysin sinut.

Polvistuin eteesi kylmälle kivelle,
tummien vesien ylle
ja vaikenin väkesi edessä.
Väkesi, jonka tunsin,
tunnistin ja tunnustin,
vaikka sen suuruutta
en käsittää saata.
Kunnioitukseni kuiskasin,
nöyränä pyytelin pyyntöni,
paljon sanatta sanelin,
kunnes hetkessä tuli hiljaisuus,
lakkasivat linnut laulunsa
ja minuun tuli mielenrauha.

Varoen vaelsin kauemmaksi,
kivelle kävin ja hymisin
sisältäni hymnin,
jota en ennalta tuntenut.

Kyyneleeni kiviin pyyhin
ja vaiti, väkevänä hiivin hiljaa
hymyillen,
sillä minä löysin sinut,
Pyhä.

 Sinä soljut minussa kuin metsäpuro,
jonka heleä laulu täydellistää metsän tyyneyden.
Yhtä keveästi käyt ja mutkittelet siellä,
missä sinun on tarkoitettu.
Minä olisin vaitonaisempi, köyhempi
ilman sinun solinaasi.
Eivät viihtyisi linnut ja sinä,
missä sinä virtaisit, jos et minussa?
Meri on suuren suuri, sinne hukkuisit
ja jokena lienisit jatkuvassa kiireessä
koskina kuohuten,
mutta minussa saat mennä miten mielit,
sillä sinun laulusi
tekee minusta pienen paratiisin.

 toisinaan tahdon tulla tartutuksi,

villityksi, taamotuksi

kehoni tarvitsee toista

tunteakseen omat äärensä

jos ruokkisit minussa sitä,
mitä en osaa sanoiksi pukea,
mikä kytee mieleni sisällä
ja joskus pirskahtelee
mutta aina silloin,
kun kukaan ei kuule

jos kannattelisit silloin,
kun taisteluni tuulimyllyjä vastaan
käy liian raskaaksi,
mutta luovuttaa ei voi, ei saa,
koska mitä silloin jäisi jäljelle
paitsi arvottomuus
ja suru ja tuska
toisen tulevaisuudesta

jos olisit turva,
tuulteni tyynnyttäjä
silti sellainen,
joka ei tuulta pelkää
eikä siihen tartu

ehkä silloin minä
voisin olla se, joka kantaa,
kun keväthanget upottavat

paremmin kuin kukaan muu