Käden ulottuvilla sinä ja sielusi kaukana silti
Varteni vartoo, että kurottaisit kohti, tarttuisit tiukasti ja vetäisit viereesi,
vannoisit varmuuttasi siitä,
että minä olen missä pitääkin, minä olen mitä toivotkin

Tahdon tuntea tahtosi luissa ja ytimissä,
siellä, missä talven viima tuntuu,
mutta sinä jätät minut ilmaan, ulos unohdat itsekseni ihmettelemään,
yksinäni yöhön yöttömään

Ja minä vaivun
levottomaan uneen,
katkonaiseen,
vajavaiseen,
vaivun maailmaan hajanaiseen,
kauneuteen katoavaiseen,
hajoavaisena,
vajoavaisena

Enää en itseäni yllytä, lupaan,
en kutsumatta käy, en pyytämättä palaa,
mutta tulen takaisin,

jos tahdot.

Pakkanen on palannut
ja taivas
auringon hellästi punaama

Hiljalleen jäätyvä järvi juttelee,
kertoilee talven kylmästä,
jonka kahleisiin on jälleen jäävä
väistämättä vuotuiseen
pakotettuun peittoon

Minun sisälleni heijastuu jotakin väkevää,
ennen tuntematonta
ja lauluna se soi vaitonaiselle metsälle
minun rohtuneilta huuliltani
ja kupeilta,
sillä mieleni kaiku se ei ole,
ei sielustani syntyisin,
kotoisin jostain kauempaa
ajattomasta ajasta

Kehtolaulun kuultuaan,
sanattoman, sillä sanat ovat ihmisten mielistä,
vaikenee järvi
ja auringonnousu
muuttuu laskuksi