Minun jalkani vakaina maassa,
alas ankkuroituina,
pureutuneina peruskallioon,
tottuneina tasaiseen
objektiiviseen otteeseen

Sitten ne tulevat
yks kaks yllättäen,
kulman takaa tulevat
sysäävät sydämen sykkyrälle,
keuhkot kutistavat kasaan,
potkivat palleaan
kaivautuen kylkiluitten väliin,
rintalastan runtelevat,
myllertävät mielen
lopulta itkuna purkautuen,
kun muuta tietä ulos ei ole

Tunteet ovat löytäneet minut.

Että musertuisin,
hajoaisin kuten kananmunan kuoret hajoavat,
pirstoutuisin pieneksi, niin pieneksi,
etten koskaan palaisi ennalleen

Että vaipuisin vahvuuteni taakan alle,
väsyisin, kävisin voimattomaksi,
kadottaisin kaiken toivon,
mieleni menettäisin

Niin minä itkin,
kun pimeydessä kysyit pelkojani

Minne minulta menneet ovat unet?

Karkasivatko kiveliöihin,
hankeenko hautautuivat?
Lymyävätkö lehmusten latvuksissa,
könkään kuohuihinko katosivat?
Hukkuivatko hallayöhön,
pelloissako piileksivät?
Pakenivatko pääskyjen pesiin,
karhunkoloonko kätkeytyivät?
Livistivätkö lakeuksille,
livohkaanko lähtivät?
Liekö lapinpuvun lahkeeseen livahtivat,
häipyivätkö hameenhelmaan?
Katosivatko kangasmetsiin,
hiljaisiin huokauksiinko hävisivät?
Vai vetäytyivätkö vaatekomeroon,
sukanvarteenko sujahtivat?

Palatkaa unet ja lopettakaa loputtomat lorut.

Yhtenä päivänä, yhdellä matkalla
istuin neljän miehen kyytiin.
Yksi oli töissä, tunsi kaikki Euroopan maantiet
ja muisteli kuumaa kesää meren rannalla,
joka ei kuivuudesta kärsinyt.
Kaksi olivat työpäivänsä päättäneet
ja pitkillä matkoilla koteihinsa.

Neljäs, hän oli huolettomin,
ei kotoisin mistään, matkarakastaja,
itsensä tituleeraama, eikä eläessään
ollut päivääkään töitä tehnyt.
Sillä mitäpä sitä töitä tekemään,
porojen kanssa,
sitä vain eletään.

Pirunpellostakin oli puut kaadettu
ja rungot jätetty sinne tänne lojumaan
irvokkaina, kuin vieraan vallan sotajoukon jäljiltä

Lienee surusta huoannut Lehtivuoren vanha jatuli,
jonka onkaloissa on vanhoja jumalia rukoiltu,
ja itse Hirvi-Simuna lintuja vaitonaisna vartonut
ja joissa on taatusti harrastettu paheita
piilossa valvovilta katseilta
suudeltu salaa ja vuodatettu sydänverta

Ikiaikaisen sisuksista hohkaa kylmää,
iänvanhaa viileyttä,
sillä syvimpiin sisuksiin eivät auringonsäteet ylety
eikä kuulu kiire

Sinne ovat säilötyt kaikkeuden koossapitävät voimat,
sieltä kaikuvat hiljaisuus ja hetken värähtely,
siellä ovat tallessa vakaus, viisaus ja väki

Valon aistiminen
edellyttää kokemusta pimeydestä
ja minusta aiemmin rikki revityn
olikin tarkoitus luoda kontrastia
välille väärän ja oikean

Itkut mursivat mielen muurit,
joiden raunioita rakkaus nyt peittää,
eikä sydän vaiennut
vaan surusta voimistui
ja suopeista sieluista voimistuu yhä

Minä, hölmö, lienin muistutusta vailla
ihmisen itsekkyydestä
ja siitä, miten liiasta kiltteydestä
voi seurata kurimus

Toisin sanoen,
kiitos kun olit kusipää

Kuu maalaa varjon
päivisin petollisen pehmeälle kankaalle,
joka öisin jääkuoreksi muuttuu ja kannattelee kevään keventämää,
kaikessa hellyydessään huoletonta, häntä,
joka jo kesän edeltä paenneeseen pimeyteen vielä hyräilee
säveltä, josta suru puuttuu ja itkun kaiku

Hiljaisuudessa kuulee hetken, itsensä ja toisen,
sen, jonka ääni ei täällä yllä muiden korviin, eikä sisimpiin

Ei enää monienkaan öiden päästä
on vaitonaisuus mennyttä, sillä köngäs
on vapautuva kahleistaan mieleni lailla ja sydämeni,
joka ei ollutkaan ikijäässä, piiloitetun pelkonsa pihtiotteessa

Se aukeni, kuin lehtien silmut kesään,
eikä pimeinkään talvi sitä enää sulkenut, vaikka miehen muodossa koetti

Mene, talvi, maillesi, sillä sinun on aika
Heittäydy, kevät, hekumaan, sillä sinun on aika
- ja minun, niin kuin tähdenlennoilta olen toivonut

Minusta oli lämmöllä sulatettu jää,
pato murskattu, kahleet auki ja
sisimpäni sävelinä virtasi vihdoin

Ikuisuuden solmu kaulallani
- ihmisikiä tuhatkertaisesti -
saatoin seistä suorassa taas

Joku vieraitten jumalien viekoittelema
povasi käsiini pedon merkit

Mutta minun kömpelöstä kitarastani
soivat valo, ilo, lämpö ja lempi,
huonot vitsit ja hyvät seikkailut

Vasta tarinaniskijän lumouksen alla
halusin hänenlaisekseen tulla,
vaikka ääneni sointi on pehmoisempi

Sattuman taakse kätketty tarkoitus

huomiota vailla ja kosketuksen kaipuu

Joku rummutti salaa öisin

ja me tiesimme kuka,

vaikkemme tunnustaneet

Pienenpienestä seikkailusta

olisi voinut kehkeytyä suuri,

jos elämä olisi toisin

ja juuret yhä maasta irrallaan

Hymyilyttää vähän,

vaikka ikävä jäi,

niin kuin oli puhe

Ehkä palaa vielä jalopeura

Minä olen nainen
karhuja ranteissa
ja sinä olet mies
karhunhammas kaulasssa

Halusin uskoa sen olevan
merkkinä maailmankaikkeudelta,
mutta kaikessa hiljaisuudessa
se mursikin minusta paloja

Kuun kalpean kaunis valo
ei ikävöivää lohduta,
joka erämaajärven rannalla
vartoo toista viikkoa vastausta

Sinä murtauduit muurieni sisään,
kaivauduit kylkiluitteni alle,
sivalsit sydämeni auki
ja maalasit mieleni viehkein värein

Sinä onnistuit siinä,
missä ei kukaan sinua ennen

Minä kaikesta kerroin,
pelkoni paljastin
ja uskalsin sitä,
mitä en koskaan sinua ennen

Sitten sinulta loppuivat sanat
ja minun tuli kylmä,
kivulias kylmä

Toivoin lohdun sanaa,
tulevaisuudenlupauksia,
ymmärrystä, yritystä,
kehua, kiitosta,
ilmausta ikävästä,
pientä murua muuriesi takaa

Enkä saanut, vaikka halusin
enemmän kuin koskaan sinua ennen

Minuun sattui,
kuten ei koskaan sinua ennen

Ja sinulla ei ollut mitään sanottavaa

(Jos olisi, kuuntelisin.)