Lapsuuteni läpitunkemattomat vesakot
koreiksi koivikoiksi varttuneet,
vankistuneet vartensa omani lailla
Kaadetut kuusikot, joissa joskus
hentona hölmönä haahuilin,
mielikuvissani loputtomilla mailla
Kerran tuttuus ja turva,
kaiken seikkailun juuri
on vieraaksi kääntynyt ja vaiti,
vieroksuu kyräillen,
enkä epäile
kuuluvani kairain kainaloon
kun isäni kantaja,
lempeä liekuttaja,
isoemoni oma,
laulumaitten lapsi,
ei nimeäni enää löydä