Virralla on voima kuin tulella, sama, mutta eri.
Molemmat taivaista saadut polttavat ikuisen merkkinsä lihaan.

Virta tuli yllättäen, välähtäen taivaalta tuli
räjähdyksen saattamana
tuli valkeus ja värit tulivat
kirkkaampina, kuin maailmassa koskaan tulivat värit, väreilevä elämä
ja vieras todellisuus.

Korvissa pauhu meren, tuulen ja keväisen kosken.
Käsinkosketeltavissa ei mitään ja silti kaikki mitä maailmassa on koskaan ollut.
Iäisyys silmänräpäyksessä
ja sydämen kerrasta muuttunut rytmi.

Yhtä yllättäen palasi todellisuus ennalta tunnettu,
horisontti luotisuora,
huolesta kimeä huuto ja ympärillä vilske,
josta itse on irti, vaikka kaiken keskellä.

Lopun ikää on kalvava epäilys siitä, kumpi todellisuuksista on totisin tosi
ja pelko tien laidoista,
sillä niiden takana vaanivat värien voimat.

Metsässä mättäällä myrtynyt mies, mustana murtunut mieli
menneitä murehtii, murheitaan märisee,
miettii maanpäällisiä,
kadottamaansa kaipailee, kaikkeuteen, korkeuksiin karannutta,
kaihoissaan kulkee kurjuudessa

Kurjen kirkaisun kuullessaan katsahtaa kuusenlatvaan
hetkessä havahtuu, huomaa hengittävänsä,
haistaa haavat, heinät hennot

Laineet lammen lohtua luovat,
luonto lapselleen laulelee

lemmestä, lohdusta, laupeudesta

Mullasta haistaa sen elon
joka sen sisuksissa vilisee
ja lopulta nousee
maan pinnasta kurkottaa
taivaisiin halajaa

Sammalet kätkeneet on elon
joka katosi jälkeensä jättäen
tyhjän kuoren
kalvaan ihon
ikinuoren

Ihminen on maasta riippuvainen
ja sen suuntaan taipuvainen
syntyväinen
kuolevainen

Ihmisestä haistaa sen pelon
joka sen sisuksissa vilisee
ja lopulta nousee
sen rinnasta kurkottaa
räjähtää halajaa

Välllämme väreilevä pinta,
taipuisa aika
ja etäisyydet, joita vain ihminen mittaa

Vesilinnun vaitelias lento
tyyneydestä heijastuva,
rauhaa tuova Tuonelasta,
ihmislapsen lohduttaja

Lakkaa poru, loppuu itku,
vaimenee viileä viima

Jäljelle jäävä hiljaisuus
on elämän laulu,
kaikessa soiva
ylistysvirsi
ja olemassaolon sinfonia

Sitä virttä veisaavat vetten reunat, latvukset puitten
ja pilvien varjot, veisaavat
kosket ja autiomaan tomu, vyöryvä lumi
ja vuoristoilma

Katsomasta herkeävä näkee pinnan rikkoutuvan,
sillä rajaa ei ole, vain etäisyys,
jota ihminen mittaa, ei muu

Taivaassa taittuvat sielujen värit
jotka maata mittaillen kotiinsa kaipaavat
huokaillen käyvät hankien halki
valittaen vesien yllä
myhäillen metsissä
suruissaan samoilevat

unohtivat uskon
tuhosivat toivon
rikkoivat rakkauden

eivätkä enää koskaan päässeet kotiin