Maasta lauluin,
runoin maasta,
maasta menetetystä
soitto soi,
kaiku kantaa,
vierii yhä vielä

Milloin menneet
laulumailta lähteneitten
muistoiksi muuttuneet
lapsille lauletut
laulamasta lakataan,
jakamatta jäävät
unholaan upoten
vaikenevat veisut,
hiljenevät hymnit

Silloin loppu lähenevä,
kadotus koittava
on menetetyn maan

Vääryydellä vuodatettu veri on uurtanut arpensa henkiinjääneisiin
henkensä heittäneiden edestä.

Kaatuneiden isien, poikien ja miesten veri on seinäryijyjen punaisiin sävyihin kudottu.
Kaappikellon vaimeiden iskujen välinen hiljaisuus on täynnä sitä tuskaa,
jota kukaan ei koskaan sanoittaa saattanut.
Kuinka kuvailla huutoja sen, joka armoa anelee itseltään kuolemalta?

Olkoon miesten vuodattama veri ja naisten yksin puima vilja
sekä veressä periytyvä tuskan taakka takeina siitä,
ettei enää yksikään
saisi suruviestiä rintamalta.

On kehon luonto resonoida
sen sielun laulua,
joka sisällään humisee
Se vahvistaa kaiun
uskollisesti toistaen jokaisen säkeen
henkensä katkeamattomasta hymnistä
Ilman kehoaan
henki hukkaisi äänensä äärettömyyden hälinään,
mykäksi muuttuisi ja olemattomaksi
- sellaiseksi joka syntymättä jäi

Kahlitsemattomasta kehosta kaikunsa saava sielu
soi sävelistä voimakkainta,
sellaista, joka toisissakin kehoissa väreilee,
toisia henkiä hyväilee
ja jolle koko maailma antaa kaiun

Sillä samalla sekunnilla,
jolla tullessasi päästit viileää syysilmaa sisälle
nostit esille sen,
minkä olin itseltäni kätkenyt ja muilta silloin,
kun oli aika surra ja olla katkera

En surrut, enkä katkeroitunut silloin
enkä nytkään,
mutta ikävästä en saata luopua,
etten kadottaisi muistojani hetkistä,
joina olit minun,
vaikkei sitä koskaan ääneen sanottu

Minua ympäröivät pimeys ja lähestyvä pakkanen
En uskonut satuttaneeni,
enkä unohtanut kättesi lämpöä, joka hehkui sydämestäsi saakka
En unohtanut luottamusta,
enkä silmistä heijastuvan sielun vakavuutta
Epävarmuuttanikaan en unohtanut, enkä ahdistusta,
en pelkoani, joka lienee käyneen toteen:

Olen tullut siksi, jota sinä et välitä muistaa

Nyt varpaitani paleltaa ja pimeydestä minua katsovat
vain kuoppiinsa kuivaneet silmät,
jotka joskus ovat
metsien sisimpiä katselleet

Joskus ilma on kirkas ja kuulas
ja kova ja kaikuva,
kantava lauluni taivaisiin

Tanssien, laulaen,
luontooni taipuen
tuntisin vapauden
kun muuta kaipaa en

Joskus ilma on pimeä, pehmeä,
märkä ja imevä
kaiken sen äänen, mikä minusta kuuluu

Itkien, huutaen,
luontooni taipuen
tuntisin tyhjyyden,
kalvavan kaipauksen

Joskus henkeni on kirkas ja kuulas
ja hurskas ja laulava,
laulunsa kaikuva taivaisiin

Joskus henkeni on pimeä, synkkä
ja kolkko ja imevä
kaiken sen ilon mikä elosta soi

Miksi on ihmisen oltava
niin kaihoisa ja kurja,
lemmenkaipuuta kantava,
halussaan hurja, sellainen,
että mielensä tekevi, aivonsa ajattelevi
toisesta vain sitä,
miltä tämä peiton alla tuntuisi,
ei antaisi häiritä,
vaikka koko maailma kuulisi

Mutta vain siksi hetkeksi,
siksi huumaavaksi, lyhyeksi hetkeksi
sallii itsensä toiselle antautua,
antaen halunsa huomenna unohtua,
rauhassa kasvaa, vahvistua
ja taas seuraavaan ihmiseen purkautua

Siitä nuoresta miehestä näki, että hän oli tosissaan. Yökerhon hämäryydestä huolimatta saattoi erottaa silmissä tavallisesti liekin lailla lepattavan pilkkeen nyt tyyntyneen, hellittäneen leikkinsä. Naururyppyjä vuosien saatossa syvemmäksi uurtava kujeileva hymy katosi jättäen suupielet vain vienosti koholle. Vakavuuden seuralaisena kasvoilla vieraili tyyneys. Ne näin, enkä voinut uskoa muuta kuin hänen sanansa:

"Son niin hyä tyär, siitä ko vain sais vaimon itelle."

Viulu soi sieluni sävyissä,
sävelissä surun, jota sisuksissa kannan
ja joka sydämeni syvimpiin kolkkiin päivänvaloa pakenee

Se suru on iloni vastapari,
ei toista ilman toista,
ja vaikka tyhjäksi tekeytyykin,
huolettomuuteen hautautuen,
on talvea kohti pimenevä ilta ja viulun riipivä haikeus
sen manaava esiin
ja silmistä poskille valuttava

Kyynelet imeytyvät villapaidan hihaan,
kuin eivät koskaan olisi olleetkaan
Villapaidan, joka on ainoa lämmin ihollani
liian moneen pimeään iltaan
tai valoisaan

Vyöryvä virta,
villinä, vapaana,
vauhkona,
vangitsemattomana
vyöryvä virta,
kauas kaikuvalla kohinalla
kiviäkin kuljettava virta,
riehuva, raivokas, raadollinen virta,
ajan virta,
menneestä tulevaan
viilettävä virta,
jonka rannat ovat kaikilta eläviltä kielletyt,
tältä maailmalta tuntemattomat

Lävitseni kulkevat väreet jättävät juonteita ilmaan,
jota huomaamattani hengitän

Toiset laulavat tuntureista
Minäkin tahtoisin, vaan en tohdi, en taida
En tunne syntyjään, en sanoja,
jotka likimainkaan yltäisivät luontoaan kuvaamaan
Ei vähemmän sovi suurempaansa,
nuoremman vanhempaansa tietävänsä väittää,
ei hauraamman väkevämpäänsä
eikä tietämättömän viisaampaansa

Ikiaikainen tieto, tiedoista väkevin
on kanteleen kieliin kätketty,
sen säveliin sovitettu,
luriteltu lintuin lauluun,
haavanlehväin havinaan hukutettu,
pilviverhoon piiloitettu,
kadotettu kaupungeista,
säilötty syvälle salomaille

Kullankeltaista merta katsellen,
keveässä tuulenvireessä huojuvaa viljaa
päivän mentyä mailleen,
sen jäljiltä jääneessä valossa

Muokkaamaansa maata,
hoivaamaansa, hellimäänsä ihaillen
hän tuntee tyyneyden sisällään, ylpeyden
vain hallayöt vaihtaisi pois,
ei muuta

Vain hallayöt,
ei muuta

Sille suoraselkäiselle, puiselle tuolille olisin istunut
kuin valtaistuimelle,
katsellut yli tyynen lammen,
läpi sen heijastavan pinnan,
joka toisia maailmoja kätkee

Olisin sommitellut säkeitä säröttömiä sellaisena hetkenä,
jona sääsketkin ovat vaienneet
lintuin kuoron tieltä,
jona koko muu maailma uinuu,
paitsi minä, linnut ja kesäyön valo

Mutta muistin rannassa istuneen miehen,
joka kielin vierain runoja luo
ja jonka hyräilyn joskus kuulin
yläkerrasta lattian läpi

Hänelle oli säkeet suotu
ja minulle saunan lämmitys,
sillä nämä käsivarret
vettä ovat tottuneet kantamaan

Maalasit iholleni vuoret,
jotka halusit valloittaa
Mieleeni maalasit maiseman,
joka sisäisen myrskyni rauhoittaa
Katsoit läpi kyynelteni
mustasta möykystä virranneitten
Tunsit huoleni, suruni
seurana unelmien ja haaveitten
Koskit kehoani, varttani
sen jokaista kohtaa rakastaen
Annoit minulle voimaa,
siitä kiitän, koskaan unohda en

Silti en kanssasi kulkea saata
en vierelläs aamunkoitteessa maata,
en vaikka tahtoni on luja

Me olimme umpikuja

On tultava nähdyksi
ja nähtävä

On saatava rakastaa,
tarttua ja jouduttava luopumaan

On hengitettävä
ja annettava tilaa hengittää,
muttei käännettävä selkää

On saatava koskea ja tuntea
sormista säteilevä väreily
kehon joka kolkassa

On sanottava se, minkä kuulluksi
on tultava ja nieltävä ne,
jotka satuttavat turhaan

On saatava löytää itsensä
ja kadottaa kellonsa,
velvollisuutensa
ja itsensä

löytääkseen olemisen riemun
yhä uudelleen

Sisällämme tyhjyys
ääretön, mahtava,
hiljaisuutta kaikuva

Ei, ei se kolkko ja kylmä,
johon yksinäisnä vajoamme
eikä se pohjaton kuilu,
josta surumme on kaikuva,
vaan se, josta kaikki on osa,
joka on elämä, joka on rakkaus
ja kaikki olemassa oleva,
josta henkemme kumpuaa ja jota vasten
maalaamme mielemme maailman

Joku oli menettänyt uskonsa kaikkeen hyvään tässä maailmassa, kerrottiin lehdessä tänään. Surin hänen kohtaloaan ja surin sitä, että moinen on mahdollista. Istuessani sillä keittiön kirkkaankeltaisella tuolilla, jonka jaloista yksi oli kolhiintunut melko pahasti jo pari vuosikymmentä sitten ja katsoessani sisäpihalla leikkiviä lapsia en voinut olla hymyilemättä. Ahkerasti paistava aikainen aurinko paljasti, että ikkunatkin pitäisi pestä, mutta kohautan hartioitani ja siirrän ikävän toimituksen myöhemmälle. Niin kauan kuin päivänvalo pääsee sisään, on hyvä.

Myös hänen varpaansa olivat tunteneet kylmän veden,

joka väräjää heidän allaan.

Molemmat tiesivät, mitä pitäisi sanoa ja silti,

ei kumpikaan.

Tuulen puista riuhtomat lehdet olivat muuttuneet ruskeiksi

ja kasaantuneet rantaan

muistuttamaan, ettei järvivesi ole enää yhtä lämmintä, kuin silloin,

kun maailma hengitti vielä iloa.

Toisen villapaita tuoksui niin hyvältä, että toisen

teki mieli tarttua kiinni ja jäädä siihen

kunnes kevät taas herättäisi.

Hän tiesi, ettei voisi

ja tunsi pistoksen rinnassaan.

Virralla on voima kuin tulella, sama, mutta eri.
Molemmat taivaista saadut polttavat ikuisen merkkinsä lihaan.

Virta tuli yllättäen, välähtäen taivaalta tuli
räjähdyksen saattamana
tuli valkeus ja värit tulivat
kirkkaampina, kuin maailmassa koskaan tulivat värit, väreilevä elämä
ja vieras todellisuus.

Korvissa pauhu meren, tuulen ja keväisen kosken.
Käsinkosketeltavissa ei mitään ja silti kaikki mitä maailmassa on koskaan ollut.
Iäisyys silmänräpäyksessä
ja sydämen kerrasta muuttunut rytmi.

Yhtä yllättäen palasi todellisuus ennalta tunnettu,
horisontti luotisuora,
huolesta kimeä huuto ja ympärillä vilske,
josta itse on irti, vaikka kaiken keskellä.

Lopun ikää on kalvava epäilys siitä, kumpi todellisuuksista on totisin tosi
ja pelko tien laidoista,
sillä niiden takana vaanivat värien voimat.

Metsässä mättäällä myrtynyt mies, mustana murtunut mieli
menneitä murehtii, murheitaan märisee,
miettii maanpäällisiä,
kadottamaansa kaipailee, kaikkeuteen, korkeuksiin karannutta,
kaihoissaan kulkee kurjuudessa

Kurjen kirkaisun kuullessaan katsahtaa kuusenlatvaan
hetkessä havahtuu, huomaa hengittävänsä,
haistaa haavat, heinät hennot

Laineet lammen lohtua luovat,
luonto lapselleen laulelee

lemmestä, lohdusta, laupeudesta

Mullasta haistaa sen elon
joka sen sisuksissa vilisee
ja lopulta nousee
maan pinnasta kurkottaa
taivaisiin halajaa

Sammalet kätkeneet on elon
joka katosi jälkeensä jättäen
tyhjän kuoren
kalvaan ihon
ikinuoren

Ihminen on maasta riippuvainen
ja sen suuntaan taipuvainen
syntyväinen
kuolevainen

Ihmisestä haistaa sen pelon
joka sen sisuksissa vilisee
ja lopulta nousee
sen rinnasta kurkottaa
räjähtää halajaa

Välllämme väreilevä pinta,
taipuisa aika
ja etäisyydet, joita vain ihminen mittaa

Vesilinnun vaitelias lento
tyyneydestä heijastuva,
rauhaa tuova Tuonelasta,
ihmislapsen lohduttaja

Lakkaa poru, loppuu itku,
vaimenee viileä viima

Jäljelle jäävä hiljaisuus
on elämän laulu,
kaikessa soiva
ylistysvirsi
ja olemassaolon sinfonia

Sitä virttä veisaavat vetten reunat, latvukset puitten
ja pilvien varjot, veisaavat
kosket ja autiomaan tomu, vyöryvä lumi
ja vuoristoilma

Katsomasta herkeävä näkee pinnan rikkoutuvan,
sillä rajaa ei ole, vain etäisyys,
jota ihminen mittaa, ei muu

Taivaassa taittuvat sielujen värit
jotka maata mittaillen kotiinsa kaipaavat
huokaillen käyvät hankien halki
valittaen vesien yllä
myhäillen metsissä
suruissaan samoilevat

unohtivat uskon
tuhosivat toivon
rikkoivat rakkauden

eivätkä enää koskaan päässeet kotiin