Kun hyinen tuuli kosteassa ilmassa ei tunnukaan luotaantyöntävältä,
eikä tuntematon vieraalta.
Kun minulla ei ole kiire mihinkään ja hyväksyn olevani vain tässä ja nyt
aika lakkaa olemasta
ja minä alan.

Laskematta päiviä ja nukkumatta öitä
vaellan tässä rajattomassa poimussa
kaukana siitä, minkä tunnen arkena.
Kuunnellen hartaasti, katsoen pitkään
kerään kiloja muistojen matkalaukkuun,
jonka vetoketju hajosi ajat sitten.

Mutta välillä
katujen hiljetessä, musiikin lakatessa,
mietin polkuja, joita sinä kuljet,
aikaa, jossa elät,
muistoja, joita keräät,
ja silloin mietin,
miten hyvältä kätesi tuntuisivat lanteillani,
kunnes aika lakkaa taas olemasta
ja minä alan.

Kasvojaan maalaamatta hän
astuu ulos aurinkoon, jonka lämpö
kumpuaakin hänen sisältään,
eikä kukaan voi olla huomaamatta.

Ikävöin vielä.
Ikävöin lämpimiä katseita
ja silmistäsi paistavaa sieluasi.
Öinen musiikki herättää muistoja
kauneimmista kokemistani hetkistä.

Vaan katoaisiko kaikki, jos tulisitkin takaisin?

Kuuntelen Karjalaista ja ikävöin kesää,
jonka muistan öisenä lämpönä iholla,
ventovieraina puistossa,
ja perhosina vatsassa.

Revontulet tanssivat
pilvien takana ja
metsässä tunnen:
olen melkein kotona.
Mutta kilometrejä on vielä liikaa
ja ikävä puristaa rintaa tänään
enemmän kuin pitkään aikaan.

Lumisina päivinä, joina
ympäröivien vuorten piirteet piiloutuvat usvaan
maailma kutistuu
ja unohtaminen on helppoa.

Minulta puuttuvat vain kynttilät.

Sitä vaaleanpunaista hellyyttä, jolle en uskalla antautua,

saan ihailla saavuttamattomien vuorten rinteillä,

veitsen kääntyessä haavassaan.

Näinä pimeinä iltoina, joina
tuulikin on vaiennut
revontulia vartomaan
muistan aamua,
jona silitit päätäni
ja syvät silmäsi
hukkuivat omiini.

Muistan kuinka sisälläni kupli,
enkä olisi suonut minkään liikahtavan.

Silmäsi kostuivat
ja sanoit:
matka on pitkä.
En halunnut ajatella sitä silloin,
enkä silloinkaan,
kun pimeässä makasimme rannalla.
Peiton alla lämmitit
kehoani meriveden kylmäämää,
sen muistan.
Muistan myös viimeisen halauksen,
ehkä hieman kiusallisen,
enkä vieläkään ymmärrä
mihin lämpö katosi.

Matka on pitkä
ja tänä pimeänä iltana, jona
tuulikin on vaiennut
revontulia vartomaan,
minä itken ikävästä
ensimmäistä kertaa.

Kauneus on sitä,
kun aamuauringossa
avaa unihiekkaiset silmänsä
ja niiden kautta
näyttää sielunsa toiselle.