Käden ulottuvilla sinä ja sielusi kaukana silti
Varteni vartoo, että kurottaisit kohti, tarttuisit tiukasti ja vetäisit viereesi,
vannoisit varmuuttasi siitä,
että minä olen missä pitääkin, minä olen mitä toivotkin
Tahdon tuntea tahtosi luissa ja ytimissä,
siellä, missä talven viima tuntuu,
mutta sinä jätät minut ilmaan, ulos unohdat itsekseni ihmettelemään,
yksinäni yöhön yöttömään
Ja minä vaivun
levottomaan uneen,
katkonaiseen,
vajavaiseen,
vaivun maailmaan hajanaiseen,
kauneuteen katoavaiseen,
hajoavaisena,
vajoavaisena
Enää en itseäni yllytä, lupaan,
en kutsumatta käy, en pyytämättä palaa,
mutta tulen takaisin,
jos tahdot.
torstai 29. marraskuuta 2018
torstai 22. marraskuuta 2018
Pakkanen on palannut
ja taivas
auringon hellästi punaama
Hiljalleen jäätyvä järvi juttelee,
kertoilee talven kylmästä,
jonka kahleisiin on jälleen jäävä
väistämättä vuotuiseen
pakotettuun peittoon
Minun sisälleni heijastuu jotakin väkevää,
ennen tuntematonta
ja lauluna se soi vaitonaiselle metsälle
minun rohtuneilta huuliltani
ja kupeilta,
sillä mieleni kaiku se ei ole,
ei sielustani syntyisin,
kotoisin jostain kauempaa
ajattomasta ajasta
Kehtolaulun kuultuaan,
sanattoman, sillä sanat ovat ihmisten mielistä,
vaikenee järvi
ja auringonnousu
muuttuu laskuksi
ja taivas
auringon hellästi punaama
Hiljalleen jäätyvä järvi juttelee,
kertoilee talven kylmästä,
jonka kahleisiin on jälleen jäävä
väistämättä vuotuiseen
pakotettuun peittoon
Minun sisälleni heijastuu jotakin väkevää,
ennen tuntematonta
ja lauluna se soi vaitonaiselle metsälle
minun rohtuneilta huuliltani
ja kupeilta,
sillä mieleni kaiku se ei ole,
ei sielustani syntyisin,
kotoisin jostain kauempaa
ajattomasta ajasta
Kehtolaulun kuultuaan,
sanattoman, sillä sanat ovat ihmisten mielistä,
vaikenee järvi
ja auringonnousu
muuttuu laskuksi
sunnuntai 22. heinäkuuta 2018
Katulamppujen valaisema lumisade,
myöhäiskeväinen, ei-toivottu,
kehystää kaipaustani yksinäisen unettomassa yössä,
jossa hiutaleita ripsissäni, rinnallani,
seison tuijottaen loittonevia punaisia valoja
välittämättä siitä, minne ne ovat menossa,
sillä enhän omasta määränpäästänikään tiedä,
tai suunnasta.
Mutta sen tiedän, ettei matkantekomme lakkaa,
vaikka kehomme kahlitsisimme aloilleen,
sillä mielemme on jatkuvassa liikkeessä,
sielumme matkalla, jonka suuntaa
saattaa joskus vain arvailla.
Autojen mentyä ei jäljelle jää ääntä,
sillä minä en puhu
ja lumikin on aina vaiti,
vaikka sen silloin tällöin soisikin sanovan
oikean suunnan tai lohdun sanan.
Mutta vaiti on ja hiutaleetkin hukkuvat viimeisiin pimeisiin öihin siellä,
mihin katuvalojen keltainen hohka ei yllä, siellä,
missä yksinäisyyskin katoaa ja vain pimeyden kaikkivoipaisuus
jää jäljelle.
myöhäiskeväinen, ei-toivottu,
kehystää kaipaustani yksinäisen unettomassa yössä,
jossa hiutaleita ripsissäni, rinnallani,
seison tuijottaen loittonevia punaisia valoja
välittämättä siitä, minne ne ovat menossa,
sillä enhän omasta määränpäästänikään tiedä,
tai suunnasta.
Mutta sen tiedän, ettei matkantekomme lakkaa,
vaikka kehomme kahlitsisimme aloilleen,
sillä mielemme on jatkuvassa liikkeessä,
sielumme matkalla, jonka suuntaa
saattaa joskus vain arvailla.
Autojen mentyä ei jäljelle jää ääntä,
sillä minä en puhu
ja lumikin on aina vaiti,
vaikka sen silloin tällöin soisikin sanovan
oikean suunnan tai lohdun sanan.
Mutta vaiti on ja hiutaleetkin hukkuvat viimeisiin pimeisiin öihin siellä,
mihin katuvalojen keltainen hohka ei yllä, siellä,
missä yksinäisyyskin katoaa ja vain pimeyden kaikkivoipaisuus
jää jäljelle.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2018
Kuule mies mielitty
Toive tämänki tyären
Pyyntö pienen piikasenki
Tule, tehe täyeks' tyär
Omaksesi onni ota
Morsioks en muille mieli
Tule, tämä tyär tehe
Auvoiseksi antamalla
Suulle sata suukotusta
Laske lämpösi lähelle
Lemmen liekki leimahuta
Kauniit kuiski korvanlehtiin
Otsa laske olkaluille
Pusut pienet poskipäille
Silmät sieluhun syvälle
Sormillasi solisluita
Kylkiluille koko kämmen
Vyötäisille vaisto vie
Lanteeni jo lämpenevät
Kuumottavi kupeitani
Reisiä jo raotanki
Minä miehen mielitetyn
Tukan tahon tunnustella
Katsella kauniit kasvotki
Huulillesi huohotella
Puraista ihan pikkuisen
Kuuman kehon kosketella
Sivellä siloisen selän
Hekumassa härnätäki
Kiimassaki kiusoitella
Loppu jäädä saa lorutta
Sitä tavata en tohdi
Enkä avatakaan aio
Toive tämänki tyären
Pyyntö pienen piikasenki
Tule, tehe täyeks' tyär
Omaksesi onni ota
Morsioks en muille mieli
Tule, tämä tyär tehe
Auvoiseksi antamalla
Suulle sata suukotusta
Laske lämpösi lähelle
Lemmen liekki leimahuta
Kauniit kuiski korvanlehtiin
Otsa laske olkaluille
Pusut pienet poskipäille
Silmät sieluhun syvälle
Sormillasi solisluita
Kylkiluille koko kämmen
Vyötäisille vaisto vie
Lanteeni jo lämpenevät
Kuumottavi kupeitani
Reisiä jo raotanki
Minä miehen mielitetyn
Tukan tahon tunnustella
Katsella kauniit kasvotki
Huulillesi huohotella
Puraista ihan pikkuisen
Kuuman kehon kosketella
Sivellä siloisen selän
Hekumassa härnätäki
Kiimassaki kiusoitella
Loppu jäädä saa lorutta
Sitä tavata en tohdi
Enkä avatakaan aio
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Minä olen sattuman kauppaa,
valinnanvaikeuksia,
vilpittömiä vahinkoja,
suuria suunnitelmia,
fysiikan lakeja,
syitä ja seurauksia
ja miljardeja mahdollisuuksia
Minä olen versio siitä ,
mitä olisin voinut olla,
tai toisaalla ehkä olenkin
Mutta yhtä kaikki, minä olen myös yksi niistä voimista,
jotka toisia muovaavat
ja tulevaisuuden minää
valinnanvaikeuksia,
vilpittömiä vahinkoja,
suuria suunnitelmia,
fysiikan lakeja,
syitä ja seurauksia
ja miljardeja mahdollisuuksia
Minä olen versio siitä ,
mitä olisin voinut olla,
tai toisaalla ehkä olenkin
Mutta yhtä kaikki, minä olen myös yksi niistä voimista,
jotka toisia muovaavat
ja tulevaisuuden minää
sunnuntai 13. toukokuuta 2018
Lapsuuteni läpitunkemattomat vesakot
koreiksi koivikoiksi varttuneet,
vankistuneet vartensa omani lailla
Kaadetut kuusikot, joissa joskus
hentona hölmönä haahuilin,
mielikuvissani loputtomilla mailla
Kerran tuttuus ja turva,
kaiken seikkailun juuri
on vieraaksi kääntynyt ja vaiti,
vieroksuu kyräillen,
enkä epäile
kuuluvani kairain kainaloon
kun isäni kantaja,
lempeä liekuttaja,
isoemoni oma,
laulumaitten lapsi,
ei nimeäni enää löydä
koreiksi koivikoiksi varttuneet,
vankistuneet vartensa omani lailla
Kaadetut kuusikot, joissa joskus
hentona hölmönä haahuilin,
mielikuvissani loputtomilla mailla
Kerran tuttuus ja turva,
kaiken seikkailun juuri
on vieraaksi kääntynyt ja vaiti,
vieroksuu kyräillen,
enkä epäile
kuuluvani kairain kainaloon
kun isäni kantaja,
lempeä liekuttaja,
isoemoni oma,
laulumaitten lapsi,
ei nimeäni enää löydä
tiistai 24. huhtikuuta 2018
maanantai 23. huhtikuuta 2018
tiistai 17. huhtikuuta 2018
Vaikka me syntyisimme rakkaudesta, intohimosta tai humalaisen hetken hekumasta, yksinäisten yhdentymisestä,
kaikki mitä meillä on
on tyhjyys.
Ja vaikka me kohtaisimme toisemme rakkaudessa, intohimossa tai humalaisen hetken hekumassa, yksinäisinä yhdentyvinä ,
kaikki mitä meille jää
on tyhjyys.
Siksi siinä tyhjyydessä on kai opittava olemaan
tavallaan.
kaikki mitä meillä on
on tyhjyys.
Ja vaikka me kohtaisimme toisemme rakkaudessa, intohimossa tai humalaisen hetken hekumassa, yksinäisinä yhdentyvinä ,
kaikki mitä meille jää
on tyhjyys.
Siksi siinä tyhjyydessä on kai opittava olemaan
tavallaan.
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Kateuden kitkeryys kaivautuu kylkiluiden väliin,
kupeeseen kyynistyvän kaunosielun
Luhistuneena laahustaen lumikinosten liepeitä
luimia katseita luo lämpöiseen loisteeseen,
joka lasien läpi lankeaa levottomaan lumipeitteeseen
Voimalinjojen vaitelias värinä viekoittelee viluista valvojaa,
joka tietää niiden tarkoituksen ja tulosuunnan,
muttei omiaan
Tuolta tulevat, tuonne menevät, taa tiettömien taipaleitten,
tarkoitustaan toteuttaen, tuntematta turhuuden tunnetta
- toisin kuin tämä
Ollapa se oikea ja osatapa ottaa onni olemassaolevasta
Osatapa olla oma olevaisuutensa omimatta toisen olijan onnea
Olisipa onni otettavissa
Onko?
Kerran kertoi kyvystänsä kadottaa kaikki kurja
Kuinka kevyttä on kulku maallinen
mitään murheellista muistamatta,
alakulolle antautumatta, ikävää ikävöimättä
Vaan veistelipä vääryyttä, ei tosinta totta turissut
Sitä ei sielultaan salata saata, ei pimittää pysty
raakuutta rakkaudentunnustuksen, joka repii rintaa raukan,
joka vastata ei voi
Niin seisoo sähkölinjojen siristessä sukat sutturalla ja sielu sotkussa
se, jonka sydän on solmussa
kupeeseen kyynistyvän kaunosielun
Luhistuneena laahustaen lumikinosten liepeitä
luimia katseita luo lämpöiseen loisteeseen,
joka lasien läpi lankeaa levottomaan lumipeitteeseen
Voimalinjojen vaitelias värinä viekoittelee viluista valvojaa,
joka tietää niiden tarkoituksen ja tulosuunnan,
muttei omiaan
Tuolta tulevat, tuonne menevät, taa tiettömien taipaleitten,
tarkoitustaan toteuttaen, tuntematta turhuuden tunnetta
- toisin kuin tämä
Ollapa se oikea ja osatapa ottaa onni olemassaolevasta
Osatapa olla oma olevaisuutensa omimatta toisen olijan onnea
Olisipa onni otettavissa
Onko?
Kerran kertoi kyvystänsä kadottaa kaikki kurja
Kuinka kevyttä on kulku maallinen
mitään murheellista muistamatta,
alakulolle antautumatta, ikävää ikävöimättä
Vaan veistelipä vääryyttä, ei tosinta totta turissut
Sitä ei sielultaan salata saata, ei pimittää pysty
raakuutta rakkaudentunnustuksen, joka repii rintaa raukan,
joka vastata ei voi
Niin seisoo sähkölinjojen siristessä sukat sutturalla ja sielu sotkussa
se, jonka sydän on solmussa
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Veressä vierivät vaarat,
järvenselät jalokivinä
kylkiluilla kimaltavat
Ikihongat ikuistetut
sielun siloiseen pintaan
Laulu luuytimessä,
runot rintamuksessa
piiloitettuna piteli
Pelotta pakeni pieni,
yksin ei ymmärtänyt
ei surra saattanut
kytevää kotiaan,
poltettua pirttiä,
kivijalaksi kutistunutta
Muualle muuttaneena,
kasvoi kotoaan paenneena,
toisiin tapoihin,
vieraisiin veisuihin
Kaikkea ei kuiten kadottanutkaan,
oli kasvonpiirteissään kantava
verenperintönä vierittävä
lumoa Laatokan laineitten,
luontoa laulumaitten
lastensakin lapsille
järvenselät jalokivinä
kylkiluilla kimaltavat
Ikihongat ikuistetut
sielun siloiseen pintaan
Laulu luuytimessä,
runot rintamuksessa
piiloitettuna piteli
Pelotta pakeni pieni,
yksin ei ymmärtänyt
ei surra saattanut
kytevää kotiaan,
poltettua pirttiä,
kivijalaksi kutistunutta
Muualle muuttaneena,
kasvoi kotoaan paenneena,
toisiin tapoihin,
vieraisiin veisuihin
Kaikkea ei kuiten kadottanutkaan,
oli kasvonpiirteissään kantava
verenperintönä vierittävä
lumoa Laatokan laineitten,
luontoa laulumaitten
lastensakin lapsille
Tilaa:
Kommentit (Atom)