Minua ei kuule kukaan

ja silti kaikki

metsänpeitossa piilevät

Minua ei näe kukaan

ja silti kaikki

mättäillä, lehvissä hiipivät

Ja minä vuodatan ulos sen,

mitä muualla en uskalla,

eikä kukaan minulle vastaa,

ei lohduta, ei iloani jaa

ja silti kaikki

metsänpeitossa piilevät
kanssani mättäillä hiipivät

Varkain on minut viety

mukavuusalueeltani pois,

metsän varjoista kiskaistu

keskelle kirkkainta auringonpaistetta,

jonka edessä ei saata piilotella mitään

Siinä, Auringon loisteessa minä seison

ilkialastomana,

jokainen soluni täynnä lämpöä

ennen tuntematonta,

varjot enää varpaissani, niskassani

ja korvieni takana

Silmiäni siristellen minä sopeudun,

vaihdan varjoni valoon

ja uskallan luottaa lämmön ehtymättömyyteen,

jonka muistakin näen hohtavan

sillä niin on sanottu,

ettei Aurinko minun elinaikanani sammu

Minä luotan valoon,

joka ei kaamoksen pimeimpinäkään tunteina

ole poissa

Sinä olet se,

minun Aurinkoni