Viulu soi sieluni sävyissä,
sävelissä surun, jota sisuksissa kannan
ja joka sydämeni syvimpiin kolkkiin päivänvaloa pakenee

Se suru on iloni vastapari,
ei toista ilman toista,
ja vaikka tyhjäksi tekeytyykin,
huolettomuuteen hautautuen,
on talvea kohti pimenevä ilta ja viulun riipivä haikeus
sen manaava esiin
ja silmistä poskille valuttava

Kyynelet imeytyvät villapaidan hihaan,
kuin eivät koskaan olisi olleetkaan
Villapaidan, joka on ainoa lämmin ihollani
liian moneen pimeään iltaan
tai valoisaan