Pakkanen on palannut
ja taivas
auringon hellästi punaama

Hiljalleen jäätyvä järvi juttelee,
kertoilee talven kylmästä,
jonka kahleisiin on jälleen jäävä
väistämättä vuotuiseen
pakotettuun peittoon

Minun sisälleni heijastuu jotakin väkevää,
ennen tuntematonta
ja lauluna se soi vaitonaiselle metsälle
minun rohtuneilta huuliltani
ja kupeilta,
sillä mieleni kaiku se ei ole,
ei sielustani syntyisin,
kotoisin jostain kauempaa
ajattomasta ajasta

Kehtolaulun kuultuaan,
sanattoman, sillä sanat ovat ihmisten mielistä,
vaikenee järvi
ja auringonnousu
muuttuu laskuksi