Kuu maalaa varjon
päivisin petollisen pehmeälle kankaalle,
joka öisin jääkuoreksi muuttuu ja kannattelee kevään keventämää,
kaikessa hellyydessään huoletonta, häntä,
joka jo kesän edeltä paenneeseen pimeyteen vielä hyräilee
säveltä, josta suru puuttuu ja itkun kaiku

Hiljaisuudessa kuulee hetken, itsensä ja toisen,
sen, jonka ääni ei täällä yllä muiden korviin, eikä sisimpiin

Ei enää monienkaan öiden päästä
on vaitonaisuus mennyttä, sillä köngäs
on vapautuva kahleistaan mieleni lailla ja sydämeni,
joka ei ollutkaan ikijäässä, piiloitetun pelkonsa pihtiotteessa

Se aukeni, kuin lehtien silmut kesään,
eikä pimeinkään talvi sitä enää sulkenut, vaikka miehen muodossa koetti

Mene, talvi, maillesi, sillä sinun on aika
Heittäydy, kevät, hekumaan, sillä sinun on aika
- ja minun, niin kuin tähdenlennoilta olen toivonut