Välllämme väreilevä pinta,
taipuisa aika
ja etäisyydet, joita vain ihminen mittaa

Vesilinnun vaitelias lento
tyyneydestä heijastuva,
rauhaa tuova Tuonelasta,
ihmislapsen lohduttaja

Lakkaa poru, loppuu itku,
vaimenee viileä viima

Jäljelle jäävä hiljaisuus
on elämän laulu,
kaikessa soiva
ylistysvirsi
ja olemassaolon sinfonia

Sitä virttä veisaavat vetten reunat, latvukset puitten
ja pilvien varjot, veisaavat
kosket ja autiomaan tomu, vyöryvä lumi
ja vuoristoilma

Katsomasta herkeävä näkee pinnan rikkoutuvan,
sillä rajaa ei ole, vain etäisyys,
jota ihminen mittaa, ei muu